Neljä levynkannen arvoista paikkaa Lopella

Kuvitellaan, että minulla olisi bändi. Tai että olisin sooloartisti. Tekisin albumin ja lopulta olisi kansitaiteen vuoro. Hivuttaisin mukaan omaa paikallisidentiteettiäni.
Tätä kuvitteellista projektia varten valitsin neljä näkökulmaa ja neljä eri paikkaa kotikunnastani Lopelta, joista tekisin levynkannet.

Jos albumi olisi...
1) ...omaelämäkerrallinen.

Kansitaide voisi sisältää jonkin vanhan valokuvan kotoa. Tosin, jos lähtisi etsimään julkista paikkaa, niin sanoisin Pilpalan alakoulun. Aikaan alakoulussa sisältyy koulutien aloitus, lapsuus ja ensimmäiset pitkäaikaiset kaverit, joista suurin osa on tosin jäänyt matkan varrelle. Lapsena omasta kylästä ja koulusta oltiin ylpeitä ja omia oppilaita kannustettiin koulujenvälisissä, vaikka asuttiinkin "tuppukylässä".
Joskus saatan kävelylenkillä eksyä vanhalle alakoululle. Seisoessani pihalla tunnen itseni vieraaksi. En kuulu sinne. Se ei ole sama paikka, vaikka mikään ei ole muuttunut.

2) ...synkkä.

Synkkään albumiin synkät kannet.Pienten kuntien tunnusmerkki on tyhjät rakennukset. Kirkonkylällä sijaitsevista tyhjistä liiketiloista ensimmäiseksi mieleen tulee Lopen K-Market, joka lopetti viime keväällä. Koska kauppa sijaitsi omassa rakennuksessaan, sen tyhjillään olo näyttää traagiselta.
Kuva olisi mustavalkoinen. Värittömyys toisi kuvaan sävykkyyttä. (Ja pidän eniten mustavalkoisista kuvista.)
3) ...kansitaiteiltaan tribuutti.

The Beatlesin Abbey Road -albumin kansista on tehty loputtomasti tribuutteja ja parodioita. Oman "suojatien yli kävely" -kuvani toteuttaisin vanhan lukioni edessä olevalla suojatiellä. 
(Itse asiassa olen tehnyt oikeasti lukion kuviksen kurssilla jo erään hämärän Abbey Roadiin viittaavan parodian, jossa shoppasin artistin esittäjän makaamaan koulun lähellä olevalle suojatielle kuvitteellisia levynkansia varten.) 

Esimerkkejä Abbey Road -parodioista. Lähde

4) Jos sisältäisin jonkin paikkakunnan nähtävyyden kansiin.

Lopen muutamista nähtävyyksistä lempparikseni valitsisin Lopen vanhan kirkon eli Santa Pirjon. Kirkko kytkeytyy vahvasti omaan partioidentiteettiini. Paikallisen partiolippukuntani nimi, Pirjetan Partio, tulee kirkon suojeluspyhimyksen Pyhän Birgitan nimestä. Olen partiourani aikana toiminut n. kerran kesän aikana vapaaehtoisena oppaana ja istuskellut kirkonmäellä vailla huolta. Siksi sisällyttäisin kirkon levynkansiin.

#PirjetanPartio'n päätöshappeninki #lopenvanhakirkko #partioscout #partiokesä

Kuva, jonka Sonja Fallström (@poptyylani) julkaisi 4. 06ta 2015 klo 8.27 PDT

Vähemmän somea, pliis!

Minulla oli pari viikkoa sitten puhekoe, joka koostui omasta, muutaman minuutin pituisesta puheesta ja ryhmäkeskustelusta. Oman puheeni sanomana oli, että puhelimen räplääminen seurassa on usein epäkohteliasta.
Aluksi ajattelin, että puheeni on kaksinaismoralistinen, Vietänhän itse aikaa netissä paljon. "Koska siellä on tietoa." "Koska sen avulla aika kuluu." "Koska siten saa pidettyä yhteyttä ystäviin." ja blaablaablaa. Mutta puheeni materiaalia kasatessa tajusin, että asiat voisivat olla myös toisin.

Mistä olin keksinyt aiheen? Jossain vaiheessa, joskus tänä syksynä aloin tiedostaa tämän, kun muut naputtelivat kännykköjen ruutujaan koulussa. Koska naputtelu tarkoittaa viestien kirjoittamista, joka taas tarkoittaa, että heillä on asiaa jollekin toiselle. Ehkä kummallista myöntää, mutta minulle tulee siitä paha olo. Yksinäinen tunne.

Kuukausi sitten löysin vihdoinkin mukavan ihmisen, joka mietti aika paljon samanlaisia juttuja kuin mä. Jolle mä pystyin naputtelemaan samalla tavalla viestejä. Mutta se siitä. Chattaaminen ei ole mun juttu. Ei todellakaan. Huomasin sen taas keskiviikkona.

Jatkuva somessa roikkuminen haittaa myös opiskelujani. Enemmän tai vähemmän. Kevät on täynnä yo-kirjoituksia ja muuta shittiä. En tarkoita, että pelkästään opiskelisin, mutta vähän väliä sosiaalisen median tarkistaminen ei todellakaan tule edistämään urakkaa.

Joten päätin, että yritän vähentää somen käyttöäni. Aloitin maanantaina. Ei ole mitään järkeä tuhlaa aikaa sellaiseen, joka saa vertaamaan itseään muihin, ja päätyy tuntemaan olonsa huonommaksi kuin muut.

Tämä viikko sujui aika kankeasti. Suurin saavutus oli se, kun yhtenä yönä puhelin ei ollut vieressäni sängyssä yön yli. Koulussa puhelimen räpläämättömyyteen yhdistyi hienoista riippuvaisen ahdistusta ja hyvää oloa siitä, että pystyn keskittymään elämään ilmankin.

Tänään ilmestyneessä Helsingin Sanomissa kerrottiin, että multitasking eli monen asian yhtä aikaa suorittaminen tyhmentää ihmistä. En halua olla tyhmä. Haluan olla viisas. Mitä sinä haluat olla?

Ensi viikolla yritän vielä enemmän. Olen toiveikas, sillä normaalit koulupäivät päättyvät tiistaina.

Aamunavaus, "Taitekohdassa"

Hyvää huomenta Lopen yläkoulu ja lukio. Tänä aamuna mä luen teille mun uusimman blogitekstin, jota ei oo vielä julkaistu, mutta onpahan valmis.

Ennen sitä
Nyt kun mä oon täällä äänessä, mä haluan sanoa, että kesä oli ainakin mulle pitkä ja raskas, joten mä toivon että tästä tulis hyvä vuosi.

Taitekohdassa

Oli sunnuntai-iltapäivä. Elokuu. Hän istui työväentalon portailla kuulokkeet korvissaan. Nykyään jo antiikkinen mp3 lepäsi sylissä. Hiljaisen rätinän ja surinan seasta kuului radiokuunnelma liittyen Tove Janssonin lapsuuteen. Hän oli rentoutunut.

Oli melko lämmin vielä. Aurinko paistoi oksien välistä nurmikolle, joka oli aina lyhyt. Hän ei ollut ikinä nähnyt kenenkään leikkaavan sitä.

Oli mökkiläisiä, jotka juttelivat ja nauroivat kauempana omilla tonteillaan, omilla reviireillään. He lähtisivät sen tunnin aikana pois. Tulisivatko he takaisin vielä ensi viikonloppuna, kuka tietää.

Koulu oli alkanut taas sinä torstaina. Oli vaikea sanoa, oliko nyt kesä vai syksy. Ei vuodenajan muuttumista voisi huomatakaan heti, ei ennen kuin tarpeeksi aikaa olisi kulunut ja muutos olisi varma, hän pohti.

Tänä syksynä hänestä ja kourallisesta luokkakavereita oli tullut abeja. Samana syksynä hän kirjoittaisi historian. Hän tiesi, että kaikki vaikuttaa historiassa kaikkeen. Se oli hänen mielestään kiinnostavaa, jopa jännittävää. Mutta se harmitti häntä myös suunnattomasti, sillä kaikenlaista oli tapahtunut.

Kuunnelmassa oli myrsky, ja pieni Tove Jansson hihkui riemuissaan.

Portailla istuva oli kymmentä vaille 18. Tänä syksynä hänestä tulisi aikuinen yhden tietyn kellonlyömän jälkeen, ainakin jos kysyttäisiin yhteiskunnalta. Mutta ei se ole niin. Hän oli kuin se tietty sunnuntai, jossakin rajamailla.

Torstaina häntä oli jännittänyt. Kyllä. Jännittänyt. Vaikka se olikin hänen kuudes aloituksensa kirkonkylällä. Mutta häntä oli jännittänyt eri tavalla kuin seiskaluokkalaista, jolle kaikki on uutta. Se olisi hänen viimeinen vuotensa Lopen lukiossa. Ainakin toivottavasti.

Olisi turhan dramaattista sanoa sen olevan lopun alkua. Mutta jotain se oli. Jokin oli muuttunut. Hän, moni muu, ehkä jopa kaikki olivat

taitekohdassa.

Samuli Putron "Taitekohdassa", jota ei tosin tullut koskaan soitettua koulun homon äänentoistovian takia.

"Lapsena tuntui, että maailma oli minun keksintöäni."

Mobyn musiikkivideot on ihan _mielettömän_ hienoja.

"Oli kuin koko Tornionlaakso olisi muuttunut minun silmieni edessä. Seutu täyttyi pienistä näkymättömistä ongensiimoista, jotka levittäytyivät ristiin rastiin ihmisestä toiseen. Ne muodostivat lujan ja valtavan vihan, himon, pelkojen ja muistojen hämähäkinseitin. Neliulotteisen verkon, joka kurotti tahmeita lankojaan ajassa eteenpäin ja taaksepäin, alas maahan kuolleiden keskuuteen ja ylös taivaaseen vielä syntymättömien asuinsijoille, ja jonka voimakenttä tulisi vaikuttamaan minun elämääni, halusin minä sitä tai en. Se oli voimakas, kaunis ja se pelotti minua."

-Mikael Niemi, Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä

---

Avaan silmäni ja näen ensimmäisenä lamput. Samanlaiset kuin koulussa, jotka huomaa nojaamalla tuolilla taaksepäin ja tuijottamalla kattoon. Tai kuin sairaalassa. Koska huone on valkoinen ja samoin sänky, olen luultavimmin sairaalassa.

Minä taas. Minä olen pukeutunut valkoiseen miesten pukuun.

Näen oven. Lähden kävelemään hitaasti. Olen juuri pääsemässä perille, kun kuulen:

"Älä mene."

Se on hän. Odotan. En voisi olla niin itsekäs. "Älä mene", hän lähes kuiskaa toisen kerran. Käännyn. Sen on tarkoitus olla viimeinen kerta.

Avaan silmäni.

--- 

Olipa kerran poika, joka löysi sattumalta peilin. Peili kiehtoi häntä, joten hän vei sen kotiinsa. Poika vietti tuntikausia peilikuvansa ääressä, sillä peilissä oli jotain outoa. Erilaista. Peili ei ollut tavallinen. Mitä enemmän sitä hän katsoi, sitä enemmän hän huomasi poikkeavaisuuksia. Mutta mitä kauemmin aikaa kului ja mitä enemmän poikkeavaisuuksia poika huomasi, sitä enemmän hän alkoi arvostamaan (mutta myös pelkäämään) peilikuvaa.

Poika palasi aina välillä peilin luo, sillä tämän avulla hän ymmärsi myös itseään. Hän tutki peilikuvaa päiviä, kuukausia. Mutta peilikuva alkoi käymään vaaralliseksi, aivan kuten hänkin.

Ja niin eräänä päivänä he kohottivat nyrkkinsä, sekä poika että peilikuva, ja iskivät lasia. Peili murtuili ja halkeili ja särkyi. Aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Mutta peilikuva jäi.

---

Vihainen nuorimies ei kuulu tänne. Hän on täällä silti. Hänen ei kuuluisi olla olemassa, hänen ei kuuluisi seistä keskellä koulun käytävää. Ikkunalasit kirkuvat ja tuli laulaa, mutta nuorimies seisoo. Hän seisoo ja hymyilee äänettömän huudon keskellä.

Nuorimies juoksee. Hän ei jaksa, hän juoksee silti. Hän tapaa lapsen, joka ei puhu mitään. Mutta lapsen huulet liikkuvat, hän viittoilee ympäriinsä. Ja niin nuorimies kuulee. Lapsi maalaa omaa maailmaansa. Nuorimies yrittää koskea lasta, mutta lapsi kaatuu maahan.

---

Lukuvuotta on jäljellä vain muutama viikko. Mun pitäisi alkaa olla/olemaan (in your face äikän maikka) yleissivistyksen kannalta älykkäimmilläni(?) Syksyn kirjoituksiin pitäisi ilmoittautua ensi viikon torstaihin mennessä. Ja no.

FUCKITY FUCK MÄ EN JAKSA KASVAA AIKUISEKSI.

Tom Baker = Minä, kun elämä iskee taas.

Hyde on mun sieluneläin.

Men jag ska visa dom. Min hjärna brinner av hat.

"Hyvää iltaa, kaunis naamio!"

"Stuck on the puzzle" aka helmikuinen viikkoni.

Yksi äikän luovan kirjoittamisen kurssin tehtävistä oli viikkopäiväkirjan pitäminen.

Vi går mot stupet/och kommer från ingenting

Hyttynen liiskaantuu käden ja seinän väliin. Kellertävä yöpöydän valo vaihtuu kännykän sinertävään. 21.40. Kahdeksan tunnin päästä herätys. Kattoa valaisee päälle unohtunut koriste, jonka hidastempoinen värinvaihtuminen rauhoittaa. (Toisin kuin se hirveä migreenivalo, mitä pidettiin jouluna, hyi olkoon.) Jalat ovat kipeät. Meillä oli liikkaa tänään. En ole pitkään aikaan juossut kunnolla, ennen viimeviikkoista jaksonvaihtumista ja liikunnan alkamista. Päähän koskee. Läksyt jäivät taas kesken. Ja kaikki aineet ovat tärkeitä. Mutta nyt unohdan sen kaiken. Nukahdan vihdoin.

Teen loput läksyt aamulla ennen koulun alkua. Tai no, ainakin melkein kaikki. Tällä kertaa ruotsi saa jäädä kesken. Muistan kesken kaiken, että minun piti mennä kauppaan aamulla. Jäädä sen jälkeen hautausmaalle. Nyt kun on täysikuu. Mutta ajattelin rääkkääväni aivojani vielä tämän aamun, vaikka en välttämättä tulisi yhtään viisaammaksi. Enkä toisaalta jaksa edes mennä, pakkanen pistelisi nenää ja jalkoihin sattuu.

Viimeisetkin saksan tunnit ovat ohi. Koulu on vihdoinkin loppu. Olen nälkäinen, olen syönyt viimeksi noin viisi tuntia sitten. Unohdin ottaa välipalaa iltapäiväksi. Taas on yksi koulupäivä ohi. Abeilla oli tänään 20 jäljellä. Meillä on vähän päälle vuosi aikaa. Sitten se on melkein ohi. Mietin, kuinka jännittävä luokka meillä on. Tusinallinen moniulotteisia ihmisiä, joista tuntee kaikki. He, jotka ovat ärsyttäviä, eivätkä koskaan tajua mistään mitään, mutta joiden kanssa voi pohtia ja järjestää kaikkea kivaa. Me olemme samanlaisia, vaikka luonteeltamme ja tavoitteiltamme olemme erilaisia.

Nyt minä olen kotona. Nyt minua väsyttää. Läksyt odottavat. Tänään oli viikon rankin päivä, mutta huomenna on perjantai.

Merry crisis and happy new fear.

Vuoden viimeinen päivä. 2013. Ei. 2012.
Vuoden viimeinen päivä. Koko paskan joululoman paras päivä. Lomalla, jolloin ei voinut tehdä mitään. Olin tarpeeksi järkevä olematta surullinen, silti liian typerä ollakseen iloinen. Mitä jäi jäljelle? Liian hitaasti kuluvat päivät ja turta, lähes kuollut olo.
Vuoden viimeinen päivä. Silloin pääsin pois. Helsinkiin. Menin katsomaan Hobittia.
Ei ole kuulemma mitään surullisempaa, kuin henkilö katsomassa yksin elokuvaa teatterissa. Perheitä, kaveriporukoita, seurustelevia pareja. Minä.
Luojan kiitos, olin viimeinkin yksin. En vielä silloin tiennyt, mitä 2013 toisi tullessaan. Onneksi. Mutta minun piti palata kotiin, takaisin.

Olin uudenvuoden aattona vaarilla, niinkuin usein aikaisemminkin. Joskus yömyöhään lähdin takaisin kotiin. Kävelin pitkin pimeää hiekkatietä. Taivas oli taas pimeänä, naapurusto oli hiljennyt.
Pysähdyin. En olisi enää ikinä halunnut jatkaa elämääni. Olisipa maailma pysähtynyt siihen yöhön. 2013.
Kuuntelin vielä samana yönä Bob Dylania.

Lord, in my time of dying don't want nobody to cry

All I want you to do is take me when I die

Well, well, well, so I can die easy

Well, well, well

Well, well, well, so I can die easy

Jesus gonna make up, Jesus gonna make up

Jesus gonna make up my dying bed.

Nukahdin.

Vuoden viimeinen päivä. 2013.

Eilen. Koko joululoman paras päivä. Silloin pääsin pois. Helsinkiin. Olisin voinut mennä katsomaan Hobitin toisen osan. Menin katsomaan Me ollaan parhaita!

Sali oli tällä kertaa pieni, mutta siellä oli taas ne samat ryhmät. Perheitä, kaveriporukoita, seurustelevia pareja. Minä.

Muistin sen. Ei ole mitään surullisempaa, kuin henkilö katsomassa yksin elokuvaa teatterissa. Niinkö? Minusta se on parasta!

Minun piti kiirehtiä elokuvan loputtua bussiin. Ehdin ajoissa. Olin väsynyt, suurin osa päivästä kun oli kulunut Helsingissä. Joutuisin takaisin. Vaikka en oikeastaan tiennyt, ketä paeta. Itseänikö?

Sen verran tästä vuodesta kokonaisuudessaan, että

Linkki tämän tekijän postaukseen

Ligger hemma i min säng en helt vanlig dag

Och runt om mig finns tusentals människor och här finns bara jag

Kropper skriker efter söm men hjärnan säger nej

För jag tänker att jag aldrig mer ska träffa nån som dig

Tämän päivän lopuksi alkaa uusi vuosi. 2014.